Maailma romahti hetkellisesti

Tiedättekö te sen tunteen, kun on joku ihminen, johon uskallat luottaa ja tiedät, ettei se ikinä pettäs luottamusta? Ja sen tunteen, kun muutaman kuukauden jälkeen joudut pettymään toistamiseen? Mä tiedän. Ja se sattuu, mä myönnän.

Ollessani ehkä 16-17 vuotias, mulla oli hoitokontakti erään ihmisen kanssa. Sillon kaikki oli vielä pahasti vaiheessa, ja olin niin sanotusti matkan alussa. Sitten tulee tieto, että terapeuttini lähtee pois.

Reaktioni oli surun sijaan: "haista kukkanen!". Oli pitkän aikaa olo, että taas mut hylättiin. Eikö se riitä että mut ns. Hylättiin lapsena? Miksi mut taas hylätään? Mitä vikaa mussa on, ettei ihmiset halua olla mun kanssa tekemisissa?

Alkuvuodesta 2015 sain tiedon, että pääsen vuosien jälkeen samalle terapeutille takas! Voitte varmaan kuvitella sen onnen ja helpotuksen. Vihdoin tiesin, että vihdoin saatas mun hoito edes suht loppuun ja tällä kertaa en joutus pettymään. Vaan kuinkas kävi?

Tänään sitten tuli tieto, että terapeuttini vaihtaa työpaikkaa... Tuntu, että maailma romahti hetkellisesti. Tällä kertaa kaikki purkautu "oikea oppisesti" itkuna. Mä vaan itkin ja itkin. Olo oli aika lohduton. Taas pitäs mennä uudelle terapeutille. Just kun luulin, että mulla ois vihdoin ihminen, joka ei mua hylkäis kesken kaiken. Ihminen, jolle voin kertoa, jos vituttaa. Huutaa ja raivota jos tarve vaatii. Eikä tarvis potea huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä, jos sanoo pahasti. (Kuten "normaalissa" ihmissuhteessa)

Tietenkin mä ymmärrän, että näin vaan täyty käydä. Ja ymmärrän, ettei hyvästä työstä niin vaan kieltäydytä. Mut mä oon silti pettyny. Surullinen. Vihanenkin jopa. Mut päällimmäisenä ehkä kuitenkin pelko. Pelko tulevasta. 

Suositut tekstit