Järki vs. Tunteet

Äänet päässä huutaa, kuinka paska mä oon ihmisenä. Ja miten ruma. Ihan sama mitä ihmiset sanoo.

Mulla oli ennen psyykelääkkeitä tosi raskaat about 2-3kk ellei pidempäänkin. Olin todella loppu. Käytännös koko alkuvuosi oli yhtä helvettiä olon kans. Mitään konkreettista syytä siihen ei ollut vaan se "vika" oli mun pään sisällä. Traumojen yms. asioiden takia aloin pikkuhiljaa uskottelemaan itelleni, että oon aivan täys nolla, ruma ja oksettava ja mulla ei oo mitään väliä. Se ikäänkuin pinttyi mun päähän, aivoihin ja ajatteluun. Kunnes sain siitä tarpeekseni...

Aloin olla todella itkuherkkä ja äärimmäisen mustasukkanen ja suutuin ihan todella pienistä asioista. Ahdisti. Väsytti. Vitutti. Se kaikki vaan purkautui ihan väärällä tavalla, pääasiassa mustasukkaisuutena. Tai, ei se oikeastaan ollut varsinaista mustasukkasuutta, vaan ärsyynnyin jos avokkini oli tekemisis mitenkään kenenkään muun naisen kanssa. Tuli tunne että: "noni, nyt en enää kelpaa". Vaikka todellisuudessa se olo ihan normaalia kaverusten välistä kommunikointia. Mun pää vaan ns. muokkasi siitä hirviön. Se kaikki paska mun sisällä söi mua ja ennenkaikkea Mikoa sisältä ja se vaikutti meidän väleihin. Riitoja oli koko ajan... Kunnes eräänä päivänä päätin hakea apua.

Pääsin suoraan akuuttipsykan polille lääkärille, jonka kanssa juttelin varmaan tunnin ja loppuen lopuksi hän kirjotti mulle lääkityksen. Olo oli ja on edelleen helpottunut. Mutta... Mutta jotenkin jälleen kerran tuntuu, että taas mennään.. Äänet päässä huutaa. Tuntuu, että kaikki tuntuu pahalta. Nyt täytyisi vaan taas jaksaa tän yli...