Mun tarina

Heipsunkeipsun! :3

Kuten aiemmin lupasin, tässä siis juttua mielenterveys ongelmista. Ai miks? No ihan vaikka vaan just siks, että kyseinen asia on hyvin iso osa mun (ja valitettavan monen muun) menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Joten ei, en kerjää sääliä enkä kerjää mitään "voi että kuinka rankkaa sulla on"-kommentteja. Blogi on vaan mun tapa purkaa omia ajatuksiani, ja osittain myös koen, että teillä, jotka blogiani olette päättäneet alkaa seuraamaan, on "oikeus" tietää asioita minusta, mitä moni muu ei välttämättä tiedä. Tässä siis kerron asiat niinkun itse ne koen/oon kokenut ja kuinka ne muistan. Yritin myös löytää vanhoja kuvia siitä, kun kaikki tämä alkoi, mutta en löytäny joten kuvat by WeHeartIt ellei toisin mainita.

Oma "tarinani" alkoi omasta mielestäni sillon, kun itse tajusin, että nyt ei oo kaikki hyvin. Sen laukaisi Kauhajoen koulusurma 23. syyskuuta 2008. Toki menneisyydessäni oli tapahtunut paljon paljon muutakin, mistä en sen kummemmin tässä avaudu, koska se koskee muitakin kuin vain itseäni. Mutta tuolloin syyskuussa aloin ahdistumaan ja pelkäämään lähes kaikkea. Mutta päivä toisensa jälkeen pelkäsin, että ampuja iskee taas, ja tällä kertaa omaan kouluuni, joka oli kyseisen koulun lähistöllä. Pelkäsin olla sijaisperheessä, missä sillon asuin. Pelkäsin etenkin olla koulussa. Joka paikassa pelotti. Sitten vielä tähän päälle, että sijaisperheessä meni huonommin kuin huonosti. Siellä tapahtui asioita, joita en anna ikinä anteeksi. En ikinä. Paikka, missä mulla ois pitänyt olla hyvä ja turvallinen olo. Ja arvatkaa uskalsinko silloin kertoa siitä, ennen kuin oli jo myöhäistä? En.

Myöhemmin syksyllä havahduin todenteolla siihen, että olin kuin eri ihminen. Kunnon kapinallinen. Aloin tupakoimaan, salaa tottakai. Badass. Aloin valehtelemaan lähes kaiken. Aloin valvomaan salaa koneella moniakin öitä putkeen kun uni ei vaan tullut. Lopetin syömisen oikeastaan kokonaan. Pelkkä ajatuskin syömisestä ällötti. Aina, kun vaan oli mahollisuus, jätin syömättä. Heitin valmiiksi tehdyt aamupalat roskiin tms. Sitten alkoi viiltely. Sillon ajattelin (ja vieläkin ajattelen), että kestän fyysistä kipua mielummin kuin henkistä...  Kai se oli tavallaan sanaton avunhuuto myös.

Joulu ja alkuvuosi taisi mennä "ihan ok", koska siitä en juurikaan mitään muista. Sinä jouluna (2008) näin myös viimeisen kerran isäni elossa.. 

Sitten, se taisi olla maalis- tai huhtikuu, kun kaikki edellämainittu oli liikaa. Yksi kaunis päivä romahdin koulussa niin, että sain ensin ns. paniikkikohtauksen. Sen jälkeen menin jonkinlaiseen "tilaan", mille en vieläkään keksi hyvää nimitystä. Mutta niin. En kyennyt enää puhumaan ollenkaan vaikka kuinka yritin. En pystynyt nielemään kuin pieniä määriä vettä pillin kautta. Sen tiesin, että sijaisperheeseeni en enää mene. En mistään hinnasta. Silloisen kouluavustajani kanssa käytiin ensin kouluterkkarilla, jonka jälkeen ei muuta kuin terveyskeskukseen josta lähete Seinäjoelle psykalle. Siellä taisin saada uuden paniikkikohtauksen, jollon ainoa vaihtoehto oli sairaala. Sinne siis. Sieltä en muista myöskään juuri mitään. Seuraava muistikuva on, kun lastenkodin 2 aivan ihanaa työntekijää tulee hakemaan mut pois sieltä. VIHDOIN! Enää ei tarvitse jännittää, että joudun takaisin siihen p*skaan. Se päivä oli mun uuden elämän alku.

Toki mulla oli/on vieläkin vaikeuksia oman nuppini kanssa. Takana on mm. 3 osastojaksoa. Eräs kaunis päivä muistan kun olin laitoksessa juuri lähössä ulos, sille "viimeiselle matkalle". Sitten tulee siskolta viesti, että haluisinko tulla hänen esikoisensa kummiksi? SIIS ANTEEKS MITÄ MÄ JUST LUIN?!?!? Aloin itkeen ihan hulluna ja niin jäi tämän tytön aikeet toteuttamatta. Siskoni saattoi pienen pojan maailmaan samalla pelastaen toisen ihmisen hengen <3

Mut jotenkin koen, että kaikki tää on pitäny kokea, että musta on tullut just mä! 

 ^ Minä, jos et tajunnut ;)