Niiskuneidin tunnustuksia

Moikkelismoi taas. Aattelin taasen tulla kertoileen kuulumisia, kun tuntuu, että siitä on jo hirveen pitkä aika kun oon viimeksi niitä kertonut. Nyt sitten täälä kotona flunssassa ollessa on ylimääräistä aikaa, niin voin kunnolla paneutua.

Aijon nyt olla rehellinen ja sanoa, että mulle kuuluu huonoa. Tai ehkä vähän turhan voimakas sana, mutta ei oikein hyvääkään kuulu. Ei siis mitään hirveen tramaattista ole tapahtunut, mutta toissa viikonlopun tapahtumien jälkeen on ollut todella paha mieli lähes kaikesta. Ahistun todella helposti. Nytkin ahdistaa. Tekis mieli itkeä. Pelottaa. Miten kauan jaksaa syyllisyyden kanssa? Olenko oikeasti näin huonossa kunnossa henkisesti?

Välillä tuntuu, että elän kuin sumussa. Elämä menee eteenpäin, mutta itse en ole mukana. Tiedättekö? Ikäänkuin istuisit kahvilassa tuijottamassa ikkunasta, kuinka siellä ihmiset menee edestakaisin mutta itse pysyt vaan paikallasi. Olen niin sanotusti jumissa, umpikujassa enkä tiedä miten pääsen pois. Jumissa omien ajatusteni kanssa.

Nyt viikonloppuna mun kummipoika oli meillä hoidossa, ja voin sanoa, että kaiken tämän keskellä se imi musta loputkin mehut. Mutta kaikesta huolimatta oli ihana nähdä Lucasta. Sain tuntea itseni tärkeäksi ja että joku on oikeasti riippuvainen MINUSTA ja tarvitsee MINUA.

Kaiken tämän keskellä kumminkin päällimmäisenä kiitollisuus. Kiitollisuus Mikoa kohtaan, että hän vieläkin on mun vieressä. Kaikesta huolimatta. Kiitos.

Suositut tekstit